Koska rintoihin kohdistuva dysforia on ollut aina minulla niin paljon elämää kuormittava asia, Koska en koskaan ole sietänyt rintojani. Imetin lastani kolme vuotiaaksi asti, koska halusin että rintani menisivät pilalle. Viimeinkin 2020 sain toteutettua pitkäaikaisen haaveeni ja poistin rintani, joka tuli helpottamaan elämääni huomattavasti.
Vihdoin olisi yksi murhe vähemmän elämässäni. Päätin ottaa tietoa olisiko niiden poistaminen mahdollista ilman diagnoosia.
Yksityisellä puolella on mahdollista tehdä ja otin heti yhteyttä erääseen klinikkaan jonka konttori oli Helsingissä, mutta leikkaukset tehtiin Virossa.
Viestiini vastattiin hyvin nopeasti ja pääsin konsultaatio käynnille Helsinkiin. Kerroin koko tilanteeni ja toiveeni siitä että rinnat poistettaisiin täysin kokonaan ettei nännejäkään jätettäisi. Kun sain kuulla että he suostuvat tekemään leikkauksen lin ihan uskomattoman iloinen ja odotin innoissani leikkauspäivää.
Seuraava kuukausi konsultaation jälkeen pääsin leikkaukseen ja lähdin Viroon. Siskoni ja lapseni lähtivät mukaani ja he yöpyivät hotellissa sillä aikaa. Silloin olin ensimmäistä kertaa yötä erossa lapsestani ja otin sen kovemmin kuin osasin kuvitellakkaan. Ikävä oli suunnaton ja itkin lapseni perään.
Leikkauksen jälkeen pääsi samana päivänä jo kotiin, mutta minulle tulikin komplikaatio ja vasempaan puoleen rintakehää nousi valtava patti mitä ei saatu kylmäpusseilla laskemaan, minut jouduttiin leikkaamaan uudelleen koska jokin oli repeytynyt ja veri vuosi sisäisesti ja jouduin jäämään toiseksi yöksi. Itkin valtavasti kun tiesin etten päässytkään lapseni luo.
Parantuminen kestää mastektomiassa pitkään. Oli haastavaa kun liikkuminen oli kiellettyä ja minulla oli syömishäiriö ajattelua ja liikuntaa ei saanut harrastaa. Pelkäsin uutta komplikaatiota niin paljon että taistelin pakkoajatuksiani vastaan. Olisi ollut hirveää jos olisin joutunut taas takaisin ja joutuisin olemaan erossa lapsestani uudelleen.
Ensimmäinen kerta kun siteet ja laastarit piti vaihtaa ja näin haavat ensimmäistä kertaa. Teippien poistaninen pelotti ihan hirveästi, koska pelkäsin että tikit repeävät. Se laukaisi minulle elämäni ensimmäisen kunnon paniikkikohtauksen.
Yhtäkkiä hengitykseni alkoi kiihtymään enkä pystynyt hengittämään normaalisti. Haukoin henkeä ja alkoi tulla hirveän paha olo ja kylmä samaan aikaan ja sydän hakkasi täysillä. Onneksi kohtaus meni ohi kun yritin keskittyä hengittämiseen.
Vaikka leikkaus oli iso operaatio ja toipuminen kesti pitkään, en kadu päivääkään että toteutin sen. Se oli parhaimpia päätöksiä mitä olen elämässäni uskaltanut toteuttaa. Oli kuka ihminen mitä mieltä tahansa minä tykkään siitä ettei minun tarvitse enää koskaan murehtia rinnoista.
