SUHDE MUMMOON
Mummoni on minulle todella tärkeä, hän on minun paras ystäväni. Olen aina pitänyt Mummoani elämäni tärkeinpänä tukijana. Hänelle puhuminen aina auttaa, hän ei koskaan suutu minulle ja on muutenkin hyvin erilainen kuin oma äitini. Mummoni osoittaa välittämistään sanomalla siitä ääneen ja lapsena hän silitti päätäni kun menin nukkumaan, hän piti minua kädestä kiinni kaupassa ja halasi minua kun nähtiin.
Minä:
Mummolleni voin puhua mistä tahansa ja hän on aina puolellani ja ymmärtää minua.
Haluan että hän tietää että minä välitän hänestä ja siksi soitan hänelle joka viikko ja kerron kuulumiset. Jos en soittaisi Mummolleni viikottain alan siitäkin stressaamaan, mietin heti että nyt Mummo ajattelee että en välitä tai ole kiinnostunut pitämään yhteyttä
Kun soitan Mummolle minulla on aina pieniä paineita, koska haluan että puhelu ja keskustelut sujuu hyvin. Kuuntelen Mummon äänensävyä. Pelkään että häiritsen häntä puheluillani ja soitoillani.ain lailla aina ja näihin aikoihi pakkomielteeni Mummooni vahvistui. Halusin aina olla Mummon kanssa ja siksi myös halusin ettei minulla ole kavereita koska en halunut viettää muiden kanssa aikaa.
Minulla on pakkomieli Mummooni. Lapsesta asti on ollut stressaava jakaa Mummoni huomio siskoni kanssa. Teini-iässä pakkomielle Mummoon paheni.
Oli aina hirveän stressaavaa kun olin koko ajan niin mustasukkainen Mummosta jos siskoni tuli samaan aikaan Mummolle kuin minä. Jos siskoni tuli esimerkiksi koulusta aikaisemmin kotiin haistelin hänen takkiaan varmistaakseni ettei hän ole ollut Mummon luona. Mummo asui vanhassa talossa mistä tarttu tietynlainen haju heti vaatteisiin.
Kun siskoni alkoi pyöriä kavereidensa kanssa ja seurustelemaan ei hän enää ollut paljon kotona eikä käynyt enää Mummonkaan luona samaan aikaan kuin minä. Se oli minulle helpottavaa aikaa. Ihannoin aina Mummon ulkonäköä koska hän on pitkä ja hoikka.
Aloin matkimaan Mummon vaatetusta ja aina vertasin itseäni häneen. Omat reidet ja takapuoleni näyttivät niin paljon paksummilta verrattuna Mummoon.
Kelmutin ne jotta ne laihtuisivat.
Näin paljon vaivaa kun etsin samankaltaisia vaatteita kuin Mummolla.
Tarkkailin paljon Mummon ilmeitä ja äänen sävyä ja siitä tein johtopäätökset vaikuttiko Mummo vaikka hermostuneelta tai ärsyyntyneeltä, jäin pohtimaan ja stressaamaan sitä. Minulle erityisen tärkeää sanoa ”heippa” kun hyvästellään Mummon kanssa.
Kävimme äitini ja Mummoni kanssa melkein päivittäin kävelylenkillä. Yleensä odotin aina että Mummo sanoi ensin ”heippa”. Kerran hän sanoikin no niin hei hei ja lähti kotiin. Siitä sain käsityksen että Mummo oli jotenkin vihainen ja otin sen todella voimakkaasti. Kävelylenkki kotiin oli parkumista. Jäin jopa ojan pohjalle rääkymään.
Näihin aikoihin kun minulla oli pakkomielle Mummoon, alkoi myös koulukiusaaminen ylä-aste aikana. Aloitin siihen aikaan myös psykiatrilla käymisen, minulla oli elämässä monta kuormittavaa tekijää samaan aikaan.
Vaatteitani naurettiin ja pilkattiin, koska ne olivat erilaiset kuin muilla, persoonalliset. Minulle naurettiin että reppuni on liian korkealla, housuni olivat liian ylös nostettu. Talvihattua pilkattiin ja sitä että käytin kypärää pyöräilessä ja minulla oli koripyörä. Koulussa päädyttiin siihen että minut laitetaan aina välituntisin tyhjään luokkaan jossa saan olla rauhassa, koska välitunnit ja ruokatunti olivat pahimpia missä minua pilkattiin ja naurettiin.
Kotiläksyt ja kokeisiin lukeminen oli painajaismaista. Olin niin stressaantunut kaikista kouluasioista ja halusin saada hyviä numeroita. Äiti joutui kuulustelemaan kokeisiin iltamyöhään asti. Se oli itkua ja hampaidenkiristystä. Yläaste aika oli elämäni kamalinta ja vaikeinta aikaa.
Sitten sain kuulla että Äitini veljelle on tulossa lapsi ja sehän tarkoittaa että Mummolle tulee uusi lapsenlapsi enkä saa enää samalla tavalla huomiota. Siitä minä sekosin täysin ja olin itkuinen, ahdistunut ja masentunut. Tuntui siltä kuin koko elämäni olisi pilalla. Pakkomielle mummoon oli näinä aikoina pahimmillaan.
Tarvitsin jatkuvasti vakuuttelua Mummolta että olen yhtä tärkeä eikä Mummo minua tule hylkäämään ja hän välittää kyllä minusta. Halusin aina kuulla ne sana mutta taas kun aikaa kului, tuntui taas siltä että onko asia sittenkään niin.
Tuntuu ettei mikään vakuuttelu auta minua vain ymmärtämään ja uskomaan.
Sain mustasukkaisuus kohtauksia ja itkuahdistuksia jälkeenpäin kun olin kotona. Tarkkailin Mummossa hänen käytöstään toisen lapsenlapsen seurassa, Mummon äänen sävyään kun hän puhui. Äänensävy oli sellainen kuin yleensä lapselle puhuttaessa. Vaikka tiedän että ei aikuiselle enään voi niin puhua silti tulen siitä mustasukkaiseksi.
Tämä asia on edelleen minulla herkkä aihe.
Kiinnitin huomiota Mummon luona yksityiskohtiin.
Mummolla oli kotonaan valokuvia vain siitä toisesta lapsenlapsesta siitä taas romahdin ja ajattelin että Mummo välittää sittenkin enemmän hänestä. Mummo viettää muutenkin enemmän aikaa hänen kanssaan mitä minun. Se että hän kutsuu sitä toista lapsenlastaan aina lempinimellä olen kateellinen.
Minä pidin aina siitä kun Mummo kutsui minua Milkuksi nyt kun olen aikuinen en ole enää kuullut että minua kutsuttaisiin lempinimellä. Jotenkin se tuo minulle sellaisen tunteen että minusta tykätään kun minua kutsutaan lempinimelläni. En tiedä mistä tämäkin ajatus on peräisin.
Äitini oli huolissaan mikä ihme minua vaivaa kun minun mustasukkaisuus alkoi olla jo epänormaalia enkä ollut ollenkaan omanikäisten kanssa, olin erakoitunut ja en yhtään oman ikäisteni kaltainen ja loppujen lopuksi päädyttiin että menen osastolle tutkimusjaksolle.
Äiti:
Mummo ja Äiti olivat täysin ymmällään mustasukkaisuudestani ja pakkomielteestä. Kerran Äiti katsoi Mummon luona ikkunasta kun minä itkin selällään puutarhakeinussa ahdistusraan kun Äidin veljen vastasyntynyt lapsi oli samaan aikaan kylässä. Vaikea oli selittää muille mistä on kyse kun ei tiennyt itsekkään. Asia aiheutti jonkin verran epäselvyyksiä ja hämmenystä. Kuvitelma siitä että minä voisin jopa vahingoittaa serkkuaan. Ajan myötä asperger diagnoosin varmistuttua Äiti vei veljensä vaimolle kansion missä oireyhtymästä kerrottiin ja se avasi paljon solmuja.
Minä:
Iltaisin oli usein kertoja kun jokin tilanne sai ahdistumaan ja itkemään. Se saattoi olla jokin kohta päivästä mikä ei mielestäni mennyt hyvin esimnerkiksi ahdistuin siitä kun pelkäsin että Mummo oli minuun kyllästynyt ja vihainen kun hänellä oli ollut vihainen ilme kun olin hänen luonaan. Sitä sitten kotona itkin iltaisin. Tai sellaista jos Mummo oli soittanut minulle enkä ollut kuullut ja puhelimessa luki vastaamaton puhelu Mummolta, se tuntui kamalalta pelkään heti että Mummo kuvittelee etten välitä ja minua ei kiinnosta vastata ja samalla alan säälimään Mummoa kun hän on yrittänyt soittaa enkä ole vastanut. Minulle se on aina tänäpäivänäkin paniikkitunne kun huomaan että Mummo on yrittänyt soittaa enkä ole vastanut.
Suurin itkun ja ahdistuksen aiheuttaja oli kuitenkin mustasukkaisuus. Pelko ja huoli etten ole Mummolle tärkeä tai rakas ja serkku vie minun paikkani ja vie kaiken humion.
Saatoin illalla myös alkamaan itkemään ikävän tunteesta kun muistelin yökyläreissuani Mummolla ja jotain tiettyjä tilanteita ja itkin kun se on ohi ja aamulla joutuu menemään taas kouluun ja kaikki on stressaavaa ja pilalla.
Äiti:
Itkua ja huutoa ja potkimista saattoi kestää tunnin verran. Joskus Äiti oli vähällä soittaa hätänumeroon, mutta päätyikin ensin soittaa Mummolle. Paljon on Mummo joutunut kestämään. Hän on jaksanut olla tukena koko ajan. Mummo on myös tasa-arvoisin ihminen mitä Äiti tietää. Hän ei koskaan laittaisi ketään etusijalle, vaan yrittää olla kaikkien kanssa samalla viivalla.
Osastojakso tuli lopulta koulupsykologin nostettua kädet ylös ja neuvomaan hakeutumaan nuorten psykiatriseen hoitoon. Siellä pidettiin palavereja paljon ja todettiin että sopivan lääkityksen löytämiseksi tutkimusjakso suljetulla on paras vaihtoehto. Äiti kävi joka vierailupäivänä ja viikonloppuisin haettiin kotiin. Oli raskasta , kun yritti keksiä masentuneelle virikkeitä. Käytiin hiihtämässä usein, ostamassa vaatteita jne. mikään ei vain masentunutta innosta ja se tuntui pahalta.
Minä:
Minä koen että siihen aikaan ei millään tekemisellä ollut mitään merkitystä kun en saanut mistään hyvää oloa. Ajattelin vain huonoja puolia ja pettymyksi ja millään ei ollut mitään merkitystä mielestä silloin kaikki tekeminen kuulosti vain tylsältä ja masentavalta, näin niissä ainoastaan varjopuolet. Mietin aina vain mitä järkeä millään on ja mitä hyödyn siitä.
Äiti:
Äiti yritti ennen tätä järjestää paikkaa toiseen kouluun, jossa tukiperheestä tuttu ystävä oli myös, jottei välitunteja olisi tarvinut viettää suljetussa luokassa. Monien puheluiden jälkeen koulun rehtori näytti vihreää valoa ja toive vaihdosta alkoi kyteä… Kunnes koulun erityisopettaja ilmoitti ettei voi paikkaa antaa tasa-arvoisuuden vuoksi. Järjetöntä, koska yksi paikka oli vapaana ja kevät tulossa. Tuskin siihen muita hakijoita olisi edes tullut.
Niin 9. luokka käytin miltein osastolta käsin. Päätösjuhlassa Äiti katsoi parvelta kun sain stipendin. Hieno mekko päällä ja ilme vakavana. Äiti alkoi itkemään kun tuntui ettei kukaan voinut ymmärtää kuinka vaikeaa on ollut.