Odotusaikana kaikki lääkkeeni purettiin. Lääkkeet olivat turvottaneet minua paljon ja raskauden aikana kun lääkkeet oli saatu purettua aloin laihtumaan hirveästi. Se tuntui niin hyvältä kun se tapahtui niin nopeasti. Sain paljon kehuja että olen laihtunut ja se tuntui hyvältä. Lääkkeiden lopetettua alkoi minulle tulla aspergerpiirteet taas esiin. Pakkomielteitä, ahdistuneisuutta, neuroottisuutta, yliherkkyyttä, sosiaaliset pelot, jumiutumiset ja oman kehon pakonomainen tarkkailu.
Äiti:
Lääkityksen purku raskauden vuoksi arvelutti muita miten pärjäisi yhtäkkiä ilman mitään, yllättävää oli, sen jälkeen yleinen olemus vaikutti tasapainoiselta ja normaalimmalta kuin koskaan.
Äiti joka kuvitteli hetken, että lääkitys oli ollut turhaan ja pärjäisi ilman.
Pian samat haasteet hiipivät takaisin. Laihtumisen ja siitä alkanut lenkkeily muuttui pakonomaiseksi, ajat ja matkat pitenivät, juostiin sateessa, kipeänä ja juhannuksenakin. Tuli syömishäiriö ja bulimiaa, stressiyliherkkyys kasvoi samoihin mittoihin kuin ennen, ahdistuneita puheluita alkoi tulla, maailma muuttui samaksi möykyksi mitä se oli teininä ennen lääkityksiä, naisen elimistö on kaiketi rakennettu niin, että jälkeläisten tekeminen syrjäyttää hetkellisesti kaiken muun jotta se mahdollistuisi…
Kun alkoi näyttää siltä että itku tuli pienestä tahrasta matolla ja maailma kaatui rypystä verhoissa, alettiin painostamaan jonkin lääkityksen aloittamista. Ongelmana oli pelko nyt lihoamisesta, mikä poissulki aiempia lääkkeitä.
Minä:
Neuvolassa tietenkin tehtiin ennakoiva lastensuojeluilmoitus taustani takia ja saimme perhetyöntekijät arkeemme mukaan. Kun synnytys koitti, vauvan kanssa sujui hyvin ja vointini oli todella hyvä.
Olin edelleen innoissani kun painoni jatkoi vain laskemistaan ja laihduin nopeaa vauhtia. Vähitellen siitä alkoi tulla pakkomielle. Innoissani punnitsin itseäni joka päivä kun en tiennyt mikä oli minun normaali paino mihin se pysähtyy kun teinistä asti lääkkeet muuttaneet painoa.
Hyvin nopeasti aloitin liikunnan harrastamisen. Kävin vaunulenkillä ensin pieniä lenkkejä sitte ajan mittaan lenkit vain piteni, aloin seuraamaan kuinka paljon liikun ja kulutan. Tavoitteet nousivat koko ajan korkeammalle.
Menin 3 kertaa päivässä vaunulenkille. Lenkit piti olla pitkiä. Sitten aloitin kävelyn sijasta juoksun. Olin sitä mieltä että kävely ei ole liikunnallisesti tarpeeksi. Juiksemisessa kuluttaa enemmän ja tahti on nopeampaa ja olin sitä mieltä että jos juoksee lenkin täytyy olla pidempi kuin kävellessä ja siksi juoksin joka päivä yhteensä n 18-20 km. Viikon aikana kilometrejä kertyi lenkeistä 100 km. Joka päivä kaloreita piti kulua vähintään 1000 kaloria jos jäi sen alle pidin itseäni heti laiskana ja rangaitsin itseäni. Tein myös HIIT treenejä joka päivä sisällä. Mielestäni liikunnasta täytyi tulla aina hiki, jotta se lasketaan kuntoiluksi.
Päivät kuluivat aina samalla tavalla ja siitä tuli rutiini, yksikin muutos päivässä sai minut ahdistumaan jos en päässyt tiettynä aikana lenkille ja päivä ei kulunut saman kaavan mukaan. Vaikka olisi kaatosade, hellepäivä, lumimyrsky tai kova pakkanen, lenkkejä ei saanut missään nimessä jättää väliin. Jopa lapseni syntymäpäivänä en voinut olla lähtemättä kesken kaiken vaunulenkille kun tuli sen aika.
Se tuntui mahdottomalta joustaa mistään. Pelkäsin että jos nyt jätän jotain liikuntaa pois päivästä alan lihoomaan.
Samaan aikaan aloin kiinnittämään huomiota ruokailuun. Söin todella terveellisesti mutta en tarpeeksi.
Sitten oksentelu tuli kuvioihin. Herkkuja teki usein mieli mutta jos niitä söi ne piti oksentaa heti ulos etten lihoa. Hermoni olivat koko ajan todella kireällä. Minulle haettiin apua, olin syömishäiriöyksikössä 2 kertaa, niistä ei ollut apua kun oma mieli on vain niin jumiutunut omiin ajatusmalleihini. En pystynyt uskomaan faktoja. Haluan että vartaloni on lapsenomainen, ei ole muotoja. En halua että lihakset näkyvät. Haluaisin olla ruipelo.
En koe että liikkumisellani ja syömiselläni tavoitteeni olisi laihtua, vaan haluan ettei minulla ole naisellisia muotoja.
Edelleen on vaikeaa liikunnan ja syömisen kanssa. Tätä kirjoittaessakin koko ajan stressaan kuinka paljon istun ja tulee liian vähän askelia. Olen liikkumisen suhteen saanut muutosta aikaan. En pakota itseäni juoksemaan pitkiä lenkkejä joka päivä vaan olen tehnyt kolme pientä kävelylenkkiä päivässä. Tavoitteena on että päivässä tulisi askelia vähintään 20 000 jotta olisin tyytyväinen. En tiedä mistä olen tämän luvun keksinyt mutta minulle se on merkki että olen ollut tarpeeksi aktiivinen jos se jää sen alle se ahdistaa ja pidän itseäni heti epäonnistuneena ja laiskana ja silloin ns . rangaistuksena jätän jotain ruokia syömättä päivässä.
Syöminen on kasvispainotteista valtava määrä vihanneksia ja vähän lämmintä ruokaa. Herkut ovat aina riski. En anna lupaa syödä ja jos syön oksennan ne heti. Jotta pysyisin erossa oksentelusta minun on pidettävä itseni kiireisenä. Jos on vähänkin liian tylsää sorrun.
Olen kokeillut kaikenlaisia keinoja ja pystyn noudattamaan niitä aina vain vähän aikaan kunnes palaan taas takaisin samaan vanhaan tyyliin. Minulle on kerrottu bulimian vaaroista ja mahdollisesta sydämen rytmihäiriöistä ja jopa kuolemasta. Minun on ajateltava että tämä vaikuttaa myös lapseeni.
Olen jatkuvasti viikosta toiseen taistellut asian kanssa, en tahdo kuolla. Pystyn tsempaamaan aina muutaman viikon ajan kunnes taas alan vähättelemään asiaa ja uskomaan että minun kohdalla ei tapahdu niin. Annan välillä luvan itselleni syödä herkkuja ja lupaan itselleni etten oksenna niitä tälläkertaa mutta kun ne on syöty se heti alkaa ahdistaa että alan lihomaan jos ne jää vatsaan ja päädyn oksentamaan. Kun se tapahtuu olen taas pettynyt itseeni etten pysty taistelemaan ja lyön itseäni.
Olen kyllä huomannut että kun oksenteluja on harvemmin vatsa toimii paremmin ja ei ole tunkkainen olo kun suolisto toimii ja uloste tulee ulos. Se yleensä motivoikin minua pysymään erossa oksenteluista, mutta hairahduksia tulee kuitenkin usein.
Muutenkin kun minulla on aistiyliherkkyyttä tunnen kaikki voimakkaasti.
Syömisen jälkeen tunnen kuinka ahdistavaa on täysi vatsa ja nimenomaan sen kylläisyyden sietäminen on haasteellista, koska kylläisyyden tunne tuntuu siltä kuin olisin lihonnut ja en pysty luottamaan siihen, että keho kyllä toimii ja ruoka lähtee liikkeelle ja olo kohenee.
Alkoholi on myös stressaava sen suuren kaloripitoisuuden vuoksi. Jos joskus haluaisin ottaa vaikka viikonloppuna kaksi lonkeroa illalla ennen nukkumaanmenoa en voi sallia syödä iltapalaa, koska silloin saisin ylimääräisi kaloreita ja lihoisin. Eli jos juon en halua syödä sitä ennen enkä sen jälkeen mitään. Jos olen ehtinyt syömään ltapalan ja haluaisin ottaa ennen nukkumaanmenoa lonkeron, päädyn oksentamaan iltapalan pois.
