Minä:
Isäni kuoli kun olin 3 vuotias, en muista hänestä mitään. En osaa ikävöidä ihmistä josta minulla ei ole mitään muistikuvia. Hänelläkin oli luultavasti asperger.
Hän käytti paljon alkoholia ja sain vasta teini-ikäisenä kuulla mihin hän kuoli. Äitini halusi erota hänestä, ilmesesti alkoholin käyttö oli ongelmallista. Tämä oli isälleni liikaa ja hän tappoi itsensä kaasuttamalla itsensä pakokaasuun autossa. Olin aina luullut että hän kuoli sydänkohtaukseen, joten tämä tuli täytenä yllätyksenä.
Äiti:
Isä oli itsemurhan tehdessään 24-vuotias.
Hänellä oli neuroottisia piirteitä liittyen syömiseen ja pukeutumiseen. Lapsena hän oli käytännössä pysynyt hengissä ruisleivällä ja maksamakkaralla. Aikuisiässä hän söi miltein samoja ruokia, kuten HK sininen paistettuna pakasteperunoiden kanssa, riisipuuroa ja ranskanleipää. Pizzassa ei saanut olla juustoa eikä tomaattikastiketta, pelkästään paistettua jauhelihaa. Tässä pieni osa erikoisuuksista.
Vaatetuksen kanssa oli muutamia tarkkoja asioita miten piti pukeutua, kuten farkkujen lahkeiden pituus ja paidan laittaminen ensin alushousujen sisään. Teini-iässä hän oli pitänyt tiukkoja farkkuja, jotka piti olla aina pestyn tuntuiset. Niitä pestiin joka päivä ja kosteina venytettiin. Näin kertoi hänen äitinsä.
Alkoholi oli valitettavasti ongelma ja se oli syynä melkein kaikkeen ikävään mitä tapahtui.
Jonkintasoista itsetuhoisuutta tai ihannointia kuolemiseen hänellä oli aina ollut. Siihen aikaan ei juurikaan psykiatreilla käyty ja näin jälkeenpäin ajateltuna, jokin diagnoosi olisi varmasti tullut.
Jäi arvoitukseksi mikä häntä lopulta vaivasi, viitteitä aspergerin syndroomaan, bipolaarisuutta.
Viimeisen kuukauden sisällä ennen itsemurhaa hän sanoi olleensa masentunut, todennäköisesti alkoholin käyttö oli osa hänen ns.itsehoitoaan, joka vain pahensi tilannetta.
Äitini ei kertonut isän todellista kuolinsyytä kymmeneen vuoteen, koska luuli että se olisi liian vaikea käsittää ja asian kertominen venyi kunnes osastojaksolla keskusteltuaan omahoitajan kanssa, päätös asian kertomisesta yhdessä kypsyi ja äidille tuli yllätyksenä se, että asiaa oli mietitty ja kuviteltu kuolinsyyn vaihtoehtoisia syitä. Äiti katuu sitä ettei kertonut heti miten asia oli ja luottanut siihen että lapsi pystyy asian siten paremmin käsittelemään.
LAPSUUS
Minä:
Alan muistamaan tarkkaan asioita noin 5 ikävuodesta eteenpäin. Mieleeni muistuu hyvin tarkasti ulkonäköön liittyvät pakkomielteet. Sekä tunteiden säätelyvaikeudet. Alan herkästi säälimään muita ja muistan kun siskoni sanoi että ei sinun kuulu itkeä kun pakenimme äitimme kanssa pahaa miestä autolla karkuun ja näin hänen juoksevan auton perässä ja kaatuvan.
Mies oli äitiäni kohtaan hyvin väkivaltainen ja hän oli psykopaatti. Vaikka siskoni sanoi että se on paha mies ja ei hänen takiaan kuulun itkeä, silti säälin ja aloin itkeä kun näin hänen kaatuvan kun hän lensi autosta tappelun seurauksena ja jäi kierimään maahan. Säälin muutenkin aina herkästi ihmisiä ja eläimiä ja alan itkemään.
Asuimme kolmistaan äitini ja siskoni kanssa pitkään. Silloin kun olin päiväkoti-ikäinen äitilläni oli silloin elämässään tämä paha psykopaattimies. Muistan joitakin asioita. En koskaan onneksi nähnyt pahoinpitelytilanteita kuulin niistä aikuisempana enemmän, mutta muistan että hän oli isokokoinen ja riitatilanteet äitini kanssa ja kovaääniset tappelut muistan. Minua kohtaan hän oli mukava, hän laittoi minulle kiharoita hiuksiin ja teki minulle etikkakurkkuja. Ne jäi mieleen. Aikuisiässä olen kuullut hänestä enemmän hirvittäviä asioita. Miehestä eroon pääseminen oli vaikeaa, vaikka äitini muutti ja vaihtoi puhelinnumeron salaiseksi ja hankki lähestymiskiellon hän löysi meidät aina jotenkin.
Äiti:
Psykopaattimiehestä äiti ei halua enää puhua. Pahimmat pahoinpitelyt osuivat viikonloppuihin kun olimme tukiperheessä, se oli rajua ja sairasta väkivaltaa. Psyykkinen väkivalta aiheutti myös sen, että elämä oli niin raskasta, ettei äiti pystynyt olemaan täysin läsnä eikä keskittymään mihinkään täysivaltaisesti.
Äiti on kertonut, että joutui kerran piiloutumaan miestä selkäni taakse kun olimme siskoni kanssa nukkumassa, mies tuli ja jatkoi kuristamista silti. Onneksi hänestä lopulta päästiin eroon, ratkaiseva käänne oli oikeudenkäynti jossa hänet tuomittiin toistuvista pahoinpitelyistä sakkoihin ja vuoden ehdolliseen vankeusrangaistukseen.
Minä:
Olen ollut kuulemma 3 vuotias kun aloitimme tukiperheessä käymisen ja olin siellä teini-ikään asti. Tukiperhe auttoi äitiä vaikeassa elämäntilanteessaan hoitamalla minua ja siskoani viikonloppuisin ja loma-aikoina. Tukiperheestä on jäänyt vain hyviä muistoja.
Siellä oli paljon leluja laidasta laitaan. Nukkeja, barbeja, rooliasuja, legoja, kirjoja, kaikkea mitä vaan voi kuvitella.
Tukiperheeseen kuuluvat lapset leikkivät paljon kanssamme, kuvasimme paljon elokuvia keskenämme ja järjestimme kaikenlaisia kilpailuja, olympiaurheiluita, tanssikisoja ja diskoja.
Siellä pidettiin aina huolta että tekemistä riittää.
Tukiperheen kautta tutustuimme minun ikäiseen tyttöön josta tuli pitkäaikainen lapsuudenystävämme ja leikimme yhdessä ja olimme yökylässä toistemme luona myös tukiperheen ulkopuolella.
Tukiperheen päätyttyä kävimme siellä myös satunnaisesti yökylässä vaikka asiakkuutta ei enää meillä heihin ollutkaan. Siellä oli mukava olla ja siitä jäi paljon hyviä muistoja.
PAKKOMIELTEET
Minulla on ollut erikoisia mieltymyksiä vauvamaisiin asioihin 4 vuotiaasta alkaen mistä alan muistamaan asioita. Ihannointi vaippoihin, tutteihin, pinnasänkyihin, rattaisiin ja vauvamaisiin vaatteihin.
Halusin itselleni tutin ja kerran jopa päädyin varastamaan sellaisen kaupasta ja piilotin sen siskoni huppuun.
Autossa kaivoin tutin siskoni hupusta jolloin äiti kysyi mitä mä sieltä kaivelen hän tajusi että olin varastanut jotain ja hän raivostui. Äiti palautti kauppaan tutit ja pahoitteli myyjälle tapahtunuta. En tiennyt silloin miten vakavaa on varastaa. Muistan kun äiti sanoi että joudun tiskaamaan takahuoneeseen jos jään varastamisesta kiinni. Sen jälkeen en ole koskaan varastanut mitään. Olin 5-6 vuotias siihen aikaan.
En oikein itse osaa sanoa miksi kiinnostus vaippohin, tutteihin ja lasten vaatteisiin ja muihin on ollut minulla tuon ikäisenä. Muistan aina päiväkodissakin miten kadehdin etten ollut pieni vauva tai taapero. Muistan kun minut laitettiin matkasänkyyn päiväunille jotta en koko ajan höpöttelisi siskoni kanssa ja keskittyisin nukkumisen se oli niin ihanaa kun sain olla matkasängyssä kun se muistutti pinnasänkyä ja olin niin innoissani siitä. Suunnittelin kotona jo seuraavaa päiväkotipäivää johon suunnittelin laittavani vaipan ja kerran menin vaipalla päiväkotiin. Vaipan olin varastanut perhepäivähoidosta jossa olimme yleensä kun äiti oli töissä myöhään ja muistan vieläkin kun olimme päiväunilla miten se vaippa hikoilutti minun takapuoltani hirveästi, silti halusin pitää sitä.
Siskoni muisti erään tapahtuman kun asuimme pienkerrostalossa ja rappukäytävällä oli vaunut. Minä ahtasin itseni vaunuihin ja laitoin kuomun vaunuista kiinni ja pyysin että siskoni työntäisi minua ja leikkisin vauvaa. Siskoni sanoi että nyt joku naapureista tulee. Riuhtaisin itseni ulos vaunuista paniikissa ja sen seurauksena vaunut hajosivat. Juoksin kotiin piiloon. Naapuri tuli ja se oli juuri niiden vaunujen omistaja ja hän raivosi siskolleni vaikka hän ei edes rikkonut vaunuja vaan minä. Myöhemmin naapurin rouva tuli kotiimme raivoomaan vaunuista äidillemme.
Äiti:
Äitini on miettinyt liittyisikö se jotenkin turvattomuuden tunteeseen, alitajuntaiseen hakeutumiseen johonkin turvalliseen tilaan ? Isättömyys, vaikeat ihmissuhteet ja niiden aiheuttama yleinen stressaantunut ilmapiiri ? Suppea verkosto ja aiemmin elämässä ihmisten totaalinen häviäminen? Syitä on monia.
PUKEUTUMINEN, YLIHERKKYYS
Yliherkkyys asioille, kuten ylireagoiminen raha-asioihin on äidin mielestä osittain luonteessa ja asperger myötävaikuttaa siihen.
Stressiherkkyys lienee syynä miksi aikuisten huolet ja yleiset elämään liittyvät asiat tarttuvat voimakkaammin. Lapsesta asti aikuisten raha asioista stressaaminen on ollut aina, sähkölaskut, vesilaskut ja muut kulut.
Minä:
Olen aina kiinnittänyt ulkonäkööni tarkkaan huomiota ja olen neuroottinen tiettyjen asioiden suhteen.
En voinut sietää että hiuksia törröttää mistään, kaikki hiukset olivat tiukasti kiinni. Käytin paljon muotovaahtoa ja hiuslakkaa jotta hiukset olisivat päätä myöten. Laitoin lisäksi jopa 20 pinniä päähän ettei vaan yksikään hius olisi koholla.
Lapsena minulla oli pitkät hiukset. Mielestäni kasvoni näyttävät hassuilta jos hiukset ovat auki. Jos lapsella on hiukset kiinni se näyttää mielestäni söpömmältä ja pienemmältä. Muistan kuinka sain raivokohtauksia jos hiukset eivät totelleet tai kun katsoin itseäni peilistä hiukset auki.
Käytin mutovaahtoa ja lakkaa niin paljon että aloin kaljuuntua ohimoiden yläpuolelta. Jossain vaiheessa minulla oli otsatukka joka mielestäni aina kasvoi jopa päivän aikana ja oli liian pitkä, sitä lyhennettiin mutta aina näin sen liian pitkänä. Pidin todella lyhyestä otsatukasta ja sen piti tarkkaan leikattu tasaisesti, pienikin epätasaisuus ärsytti hirveästi. Jos minulle laitettiin letit se oli hirveän ahdistavaa jos ne oli vinossa. Siitä tuli itkua ja äiti joutui kiukkusena aina aloittamaan alusta.
Äiti:
Äidin mielestä hiusten jatkuva laittaminen ja muutosten tekeminen on täysin sama kuin vaatteidenkin kanssa. Kaikki ne liittyvät yhteen ja samaan asiaan. Miltä tukan pitäisi näyttää, että ei vaikuttaisi isolta. Päiväkoti-iässä niitä laitettiin joka päivä kiinni. Teini-iässä tyyliä vaihdettiin eikä mikään koskaan ollut viikkoja pidempään, oli puolisiiliä, polkkaa, pidennystä, kiharaa, siiliä ja kaikki värit.
Raskauden jälkeen on alkanut pahin hiuksiin liittyvä vaihe. Kaljuksi raapiminen ei ole riittänyt, vaan niitä nypitään juurineen. Tässä vaiheessa äiti on varmistunut siitä, että kyseessä on pakko olla BDD. Hiusten lisäksi kulmakarvat on ajeltu pois useammin kuin ennen.
Minä:
Hiusten lisäksi olen ollut erittäin tarkka vaatteiden suhteen. Käytin aina vain mekkoja. Mekon alla ei saanut olla pitkähihaista koska kädet näyttävät niissä paksuilta. Käytin aina vain T-paidan pituisia hihoja. Sukkahousut olivat yhtä tuskaa. Pystyin käyttämään vain ohuita sukkahousuja sellaisia mitä yleensä käytettiin juhlissa. Pukeuduin aina liian vähiin vaatteihin koska kerrospukeutuminen on ahdistavan tuntuista kun tunnen kaikki vaatteiden kerrokset ja saumat. Se tuntuu raivostuttavavalta.
Päiväkodista tuli valituksia että lapsi on liian vähissä vaatteissa. Äiti tähän sanonut heille että yrittäkää pukea jos pystytte. Eivät olleet onnistuneet. Varsinkaan sukkahousuja.
Välillä minä pystyin kyllä käyttämään myös paitaa ja housuja mutta minulle kelpasi vain se yksi ja sama. Mikään muu ei kelvannut kuin rakas tähti paita ja housuni. Tuli tietysti tilanne että vaatteet oli pestävä ja äitini olin keskellä yötä kuivannut niitä hiuskuivaimella jotta aamulla ne olisivat kuivat ja säästyttäisiin itkuraivareilta.
Olen jo tuohon aikaan pitänyt lapsenomaisista vaatteista. Ulkohaalarit, potkupuvut, kypärämyssyt. Haalareita ja potkupukua metsästettiin joka kaupasta kun ei niitä minun pituiselle löytynyt mistään.
Muutenkin on ollut haastavaa löytää itselleen vaatteita koska minulla on mielessä aina jokin tietynlainen minkä olen itse kehitellyt mielessäni ja etsin sellaista ja sehän on tietenkin melkeinpä mahdotonta löytää vaatekaupoista.
Peilailin tarkkaan aina vaatteita miltä ne näyttävät. Haalareissani oli rimpsut lantion kohdalla ja ahdistuin koska näytin isomman kokoiselta niiden takia. Samaten kengät. Kaikki kaupassa olevat näytekappalekengät olivat pienenkokoisia ja ne näyttivät ihanilta, mutta kun otti oman kokoiset kengät en tykännyt yhtään koska ne suurensivat jalkojani ja näyttivät tyhmiltä.
Äiti:
Äiti muistaa ensimmäisten vaatteisiin liittyvän neuroottisuuden jo ennen päiväkoti-ikää. Isä vei pitkään aamuisin kummatkin perhepäivähoitoon ja vaatteiden pukeminen oli jo silloin vaikeaa.
Sukkahousujen saumojen piti olla suorassa, muuten ei pukeminen onnistunut. Pulassa olivat myös isoäidit, jos joskus piti saada heidät viemään hoitoon.
Äiti vei sitten isän kuoleman jälkeen pääsääntöisesti hoitoon ja haki myös. Välillä pukeutumisongelma ratkaistiin yksinkertaisesti heittämällä suurin osa vaatteista muovikassiin ja sitten mentiin. Aamut olivat raskaita, kiireellä ja kiukuttelulla suurimmaksi osaksi.
Sisko avasi kerran auton oven vauhdissa raivopäissään, turvavöitä ei pystynyt laittamaan kiinni, kun niissä ei pysytty, eikä ajaessa voinut keskittyä siihen.
Tietynlaista jämähtämistä vaatteisiin oli aina, yksi kesä kelpasi uimapuku ja puuhamaa baskeri, muita ei puettu, sitten oli pakkomielle vain kimalteleviin vaatteisiin ja kerran kelpasi vain pallokuosit.
Iän karttuessa neuroottisuus vaatteiden suhteen muutti muotoaan, mutta ilmeni jatkuvasti eri tavoin. Yläasteiässä äiti ja mummo huolestuivat todella kun vaatteiksi kelpasi vain sellaiset, mille naureskeltiin koulussa. Tyyli muistutti vanhan ihmisen pukeutumiselta. Yritettiin kerran käydä läpi vaatekaappia ja valita asusteita, jotka eivät herättäisi niin paljon huomiota. Tässä iässä vaatteisiin ja niiden vaihteluun, valitsemiseen ja miettimiseen/murehtimiseen kului päivästä paljon aikaa.
Äiti on miettinyt mistä pelko siitä, että kuvittelee näyttävänsä suurelta jonkun vaatteen takia johtuisi. Olisiko osa syynä sisaruussuhteen lapsuudenaikaisten kommenttienja kiusaamisen ?
äiti on aina käynyt lenkillä ja harrastanut liikuntaa, mutta ei koskaan varsinaisesti laihduttanut, äiti ei näe että olisi aiheuttanut vartalon neuroottista vahdintaa. Itse olen myös samaa mieltä. En koe että äitini olisi vaikuttanut asiaa olen kuitenkin tarkkaillut itseäni jo pienestä lähtien voi olla että sisaruussuhteessa kiusaaminen vain pahensi asioita ja ajatusmallejani entisestään.
Jatkuva perusteeton kommentointi olemattomista asioista kuten kummalla on isompi takapuoli, reidet jne. on varmasti aiheuttanut osaltaan ruuminkuvan vääristymän ja asperger, geneettinen alttius mm. BDD:n puhkeamiseen, kaikki ovat olleet laukaisevia tekijöitä siihen miksi neuroottisuus omaan ulkonäköön on niin hallitsevaa.
TUNTEIDEN SÄÄTELY
Minä :
Lapsenakin olen tehnyt tahallan jäljet kasvoihini, hankasin usein kasvin lehdellä naamaani jäljen niin että nahka irtosi, koska se näytti mielestäni kivalta tykkään ulkonäöstäni jos minulla on kasvoissani jotain ruhjeita.
Halusin myös että hyttynen pistäisi minua luomeen jotta silmäni olisi reppanan näköinen. Muistan kun päiväkodissa oli eräs tyttö jota oli hyttynen pistänyt luomeen ja se oli ihan paukaman peitossa ja olin siitä kateellinen, olisin itsekin halunut sellaisen silmän. Istuin hyttysten keskellä ja yritin usuttaa niitä luomelleni.
Kerran myös hierosin silmäluomea tahallaan niin kauan että siitä lähti nahka ja luomeen tuli jälki. Minä pidin siitä miltä silmäni näytti. Muutenkin mustelmat ja jäljet kasvoissa herätää sääliä ja söpöyttä mielestäni.
Äiti:
Äiti ei pysty ymmärtämään haavojen ja ruhjeiden tuottamaa tyydytystä. Kesti pitkään tajuta, että useat jäljet olivatkin itse aiheutettuja, vaikuttiko joskus ruhjeen saama huomio ja sääli hyvältä, sai kenties hakemaansa lohtua vai onko kyseessä ruuminkuvan vääristymä jos näkee itsensä jotenkin ”söpömpänä”?
Mummo oli kerran kertonut äidille, että avopuolison pahoinpidellessä halusi, että hän lyö kasvoihin, jotta niihin tulisi vammoja, äitiä on ahdistanut ja surettanut se, ettei tähän asiaan ole saatu apua, joka olisi auttanut. Säälin haluaminen/hakeminen on äärimmäisen vaikea ymmärtää.
Minä:
Suhde äitiin on aina ollut läheinen. Pystyn puhumaan hänelle mistä vain. Äitini on sen tyyppinen että hän ei pidä hirveästi rakkaudenosoituksista fyysisellä tavalla. Esimerkiksi hän ei hirveästi lapsena pitänyt kädestä kiinni tai halanut ja pussaillut. Iltaisin sain antaa pusun äidin poskelle. Se oli sellainen asia mistä pidin, halusin että niin teemme joka ilta. Äidin poski tuoksuu puuterilta. Se jäi mieleen. Jos näin pahaa unta sain mennä äidin viereen nukkumaan.
Äiti:
Äiti ei ole saanut lapsena itse hellyydenosoituksia, eikä oppinut/omaksunut tapaa olla ns. äidillinen äiti. Halailu ja suukottelu ovat aina tuntuneet vierailta. Oudolta on on tuntunut jopa se että monet vanhemmat syövät lapsensa jaljelle jääneet ruoantähteet.
Sylissä on pidetty ja kädestä kiinni, mutta ilmeisesti ilman tunnetta, joka on välittynyt sitten aistimuksena eteenpäin, ehkä läheisyydenkaipuu pohjimmiltaan voi johtua siitäkin.
Omaa isää äiti ei pystynyt koskaan kutsumaan isäksi, vasta kuoleman jälkeen asia mikä on parantunut, on puhuminen. Sitä ei äidin lapsuudessa koskaan voitu tehdä. Ongelmat pidettiin sisällä ja niistä selviydyttiin itse, jos selviydyttiin.
Äiti masentui yläasteiässä vakavasti, siitä ei voinut puhua, koska siihen aikaan mielenterveysongelmat olivat TABU. Oli myös varmaa, että jos niistä olisi puhunut, Isä olisi haukkunut hulluksi ja sen jälkeen äidin suvun. Masennus kesti liki koko yläasteen , laihduttamisen kautta äiti sai varmasti mielihyvähormoneita ja sen avulla ns. selvisi masennuksesta. Huijaamalla vatsaoireiden kautta äiti pääsi asiantuntijan vastaanotolle jossa sanottiin diagnoosi jonka jo itse tiesi. Alkava anorexia. Se tuli äidin omalle äidille järkytyksenä, puhumattomuus on vakava ongelma, yritämme puhua nykyisin kaikista asioista, se on ollut edistystä.
UUSIOPERHE-ELÄMÄ
Minä:
Kun olin noin 7 vuotias äitini tapasi uuden miehen. Hänellä oli kolme poikaa yksi minua ja siskoa useamman vuoden vanhempi ja kaksi suurinpiirtein minun ikäistä poikaa. Alkoi uusioperhe elämä.
Alkuajat olivat ihan mukavia ja tulimme hyvin toimeen keskenämme. Mies oli minua kohtaan ihan mukava. Olen lapsena ollut aikamoinen itkeskelijä ja hakeudun aina äidin luokse. Vanhin poika on sanonut että ei ollut kivaa tulla käymään oman isän luona kun aina taustalta kuului minun itkua.
Jossain vaiheessa äitini miesystävä alkoi olemaan minua kohtaan komenteleva ja hän useasti huusi minulle kurkkusuorana jos itkin jostain ja kiukuttelin. Hän ei oikeen tykännyt siitä miten vein äitini huomiota. Yleensä jos äitini ei ollut kotona hän oli minua kohtaan julma.
Itkin hysteerisesti pienistä asioista ja hän ei yhtään jaksanut minua. Hän huusi minulle niin että kuola lensi naamalleni. Nosti minut vaatteista päin kaappia ja huusi ”ole hiljaa”. Hän heitti minut vaatteet päällä kylmään suihkuun jos kiukuttelin. Suuttui pienistä asioista ja oli todella komentelevainen ja hänellä oli paljon sääntöjä mitä piti noudattaa.
Hän suuttui hirveästi siitä että menin herättämään äidin jos hän oli vielä nukkumassa, en saanut puhua mitään hänelle vaikka olisi ollut asiaa, siitä että seurasin äitiä joka huoneeseen hän raivoistui.
Sääntöjä oli paljon. Jos muut söivät ei saanut poistua ruokapöydästä. Vaikka astuisit kolme senttiä ruokapöydästä poispäin hän suuttui. Täytyi istua tuolilla paikallaan ja odottaa kunnes jokaisen lautanen oli tyhjä. Hän ei antanut minun värjätä kynsiäni tussilla kun tein niin hän juoksi perääni ja repi sormeni esiin ja näki että olin piirtänyt kynsiini ja hän suuttui siitä. Yleensä pahimmat riidat hänen kanssaan oli silloin kun äitini ei ollut kotona.
Kerran siskoni pääsi uimahalliin ja äitillä oli menoa enkä päässyt mukaan vaan jouduin jäämään kotiin. Aloin itkemään. Halusin mennä ulos mutta äidin mies kielsi minua ja veti minut takaisin sisälle. Hän repi minut ulkotakista yläkertaan niin että takki kuristi minua kaulasta ja sinne jäi jäljet. Hän vei minut huoneeseeni ja koska usein itkin kovaäänisesti ja hän huusi karjuen ”turpa kiinni!” ja laittoi käden suuni eteen etten huudan. Hän painoi niin kovin naamaani kädellään että minulle jäi kasvoihin mustelmat. Siitä hän itsekin pelästyi ja oli pahoillaan kun näki että minulle tuli jäljet ja pyysi paljon anteeksi. Koulussa tietenkin tämä huomattiin ja opettaja puuttui asiaan ja siitä seurasi lastensuojelukäynti konttorissa.
Ensimmäistä kertaa opettajani oli minulle todella mukava ja hän halasi minua ja oli huolissaan se tuntui jotenkin hyvältä. Muistan kun jäljet alkoi parantumaan se ärsytti minua ja kun ajasta kului tarpeeksi aikaa ei opettajakaan enää ollut niin ymmärtäväinen minua kohtaan. Jollain lailla kaipaan huomiota koska minulle ollaan sillloin niin mukavia.
Jos äitini ei päässyt esimerkiksi viemään minua harrastukseen ja isäpuoli joutui viemään minut hän oli koko ajomatkan todella ilkeä minua kohtaan. Huusi minulle milloin mistäkin. En saa soitella äidille turhia puheluita, nyt minun täytyy jättää äitini rauhaan, ensi kerralla saat kyllä kävellä yms.
Mies ei ollut muille lapsille samanlainen kuin minulle, olin silmätikkuna ja useasti minua syytettiin kaikesta ja jätettiin ulkopuolelle.
Äitini oli miehen kanssa yhdessä melkein 10 vuotta. Heidän eronsa jälkeen hän on pyytänyt minulta anteeksi hänen käytöstään ja olemme nykyään todella hyvissä väleissä. Hän on minua kohtaan todella mukava ja minä autan häntä säännöllisesti eri asioissa.
Käyn siivoamassa hänen asuntoaan, leikkaan hänen hiuksiaan ja hoidan pihaa ja autan kaikenlaisissa asioissa vastapalveluksena saan käyttää hänen suoratoistopalveluita ja saan lisäksi auttamisesta palkkaa.
Minä en kanna kaunaa hänelle ja olen antanut anteeksi kaiken. Pääasia on että nykyään meillä menee hyvin. Hän on useasti sanonut että olen hänelle kuin oma lapsi ja olen aina hänelle tärkeä.
Äiti:
Äidin näkökulmasta uusioperheessä suurin ongelma on tasa-arvoinen kohtelu, kun on paljon sopankeittäjiä ja kaikilla on tapansa ja halunsa, odotettavissa on konflikteja.
Alkuonnen jälkeen monet asiat joutuvat törmäyskurssille. Suurin syy liialliseen kontrollointiin ja sääntöihin on näin jälkikäteen pohdittuna todennäköisesti, se että suhteessa on ollut jännitteitä ja ne ovat sitten suuntautuneet vääriin kohteisiin, mies on yrittänyt olla mieliksi ja siirtänyt pahan olon eteenpäin.
Kaikista asioista äiti ei ole tiennyt mitään, rangaistukset ovat tuntuneet epätasa-arvoisilta jälkikäteen, kun suhteessa aikuisten välit muuttuvat huonoiksi, usein purkaa sen toisen lapsiin. äitikin teki sitä, mutta ei koskaan fyysisesti, vaan käyttämällä henkistä väkivaltaa. Ajassa oli paljon hyvää, vaikka eroon päättyikin. Kaikille osapuolille oli varmasti parasta se, että ero tapahtui.