Parisuhteessa olen se osapuoli joka haluaa tehdä kaiken arjessa. Toisen ei tarvitse tehdä mitään. Hoidan kaikki kotiaskareet. Siivouksen, pyykit, tiskit, lapsenhoidon, päiväkotiin viemiset, koiran lenkityksen ja ruokinnan, ruoan valmistamisen, kaupassa käynnit. Teen oikeastaan ihan kaiken.
Puolisoni ei tarvinut tehdä muuta kuin käydä töissä. Vaikka tein hänen elämästään todella helppoa tuntui aina siltä ettei hän huomanut tai tajunut miten paljon tein asioita. Enemmänkin hän vähätteli ja sanoi useasti että hän käy töissä ja se on raskasta ja hän tekee paljon enemmän mitä minä teen.
Lapseni syntymän jälkeen kun lääkityskin oli ollut pitkään poissa alkoi kumppanin kanssa myös olemaan haasteita muissakin asioissa. Minulle seksi, koskettaminen, halailu, pussailu kaikki lähikontakti tuntuu epämiellyttävältä ja ahdistavalta.
Koen että seksi on likaista, iljettävää, syntistä ja häpeällistä. Puolisoni ei voinut hyväksyä muutosta.
Hän jatkuvasti painosti harrastamaan seksiä. Vaikka sanoin etten tahdo se ei merkinnyt mitään hän vain jatkoi jankuttamista niin kauan kunnes minulle ei jäänyt vaihtoehtoja. Muuten en saisi olla rauhassa. Sanomisellani ei ole mitään merkitystä toiselle, vaikka itkin samaan aikaan kun hän teki toimiaan ei sekään valaissut häntä että tilanne ei ole oikeudenmukainen.
Suhteessa eläminen alkoi mielestäni muutenkin tuntumaan hyvin kuormittavalta.
Kävimme perheneuvolassa puhumassa suhteestamme ja siellä avauduimme omista näkemyksistämme asioihin. Mielipiteitämme tulevaisuudesta ja jatkosta. Lapsemme on meille kuitenkin niin rakas että emme halua että hän joutuu olemaan kodissa jossa on kireä ilmapiiri vanhempien välillä. Haluamme taata hänelle mahdollisimman onnellisen ja tasaisen lapsuuden ja elämän.
Suhteessa oleminen tuntuu kuin olisin vankina. Stressasin jatkuvasti sitä mitä toinen ajattelee. Voinko ostaa kirpputorilta tai kaupasta jotain vai pitääkö puolisoni heti minua rahantuhlaajana.
Voinko tehdä sitä ja voinko tehdä tätä jos toinen kuvittelee tai luulee väärin. Pelkään aina väärinymmärretyksi tulemista.
En edes voinut mennä vessaan ja laittaa ovea kiinni koska puolisoni heti luulee että teen siellä jotain oksentelua. Tuntui kuin olisin ollut jatkuvasti varpaillaan. Jos kävelin vaikka puolisoni ohi ja hän katsoi vaikka minun vartaloa, hermostuin ja sanoin että ”mitä sä katsot varmaan ajattelet että onpas muhkea takapuoli”. Kaupassa käynnit oli hirveetä en edes voinut ostaa jauhopussia kun katsoin puolisoni ilmettä ja päättelin heti että nyt se heti kuvittelee että leivon jotain ja oksennan ne ulos.
Minun käytös on ollut myös uuvuttavaa varmasti hänelle. Uskalsin 2021 syksyllä puhumaan puolisolleni jo eron mahdollisuudesta, en vain pysty elämään parisuhteessa se vie likkaa voimia ja pahentaa vaan asioita entisestään se on todella kuormittavaa eikä sovi minulle. En pystynyt nukkumaan puolisoni vieressä, koska hänen hengityksen äänet häiritsivät enkä saanut unenpäästä kiinni.
Jos toisella on paha mieli tai murheita, en pysty halaamaan enkä koskemaan tai lohduttamaan se tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta. Anteeksi pyytäminenkin tuntuu todella vaikealta, vihaan miltä ääneni kuulostaa. Se ei vain tule luontaisesti suustani.
En voinut olla enää suihkussa hänen kanssaan koska alastomuus inhotti minua. Miehen sukupuolen näkemisestä päivä menee pilalle.
Olen itse hukassa oman seksuaalisuuteni kanssa. Vihaan naisellisia muotoja. Koen olevani aseksuaali. En tiedä pidänkö miehistä vai naisista. Mielestäni naisten kanssa olisi paljon helpompaa ja heidän kanssa voisin jopa kuvitella seurustelevani.
Nyt kun olen ollut sinkkuna jonkin aikaa olen huomanut kuitenkin että minulla on romanttisia tuntemuksia nimenomaan ulkonäöllisesti miellyttävän näköisiin miehiin. Hävettää myöntää itselleen että olen hieman pinnallinen. Tuntuu että rakastun hyvin herkästi miehiin joiden ulkonäkö miellyttää.
Olen kokenut sinkkuna olon vapauttavaksi. Entisen puolison kanssa suhde ei ollut terve. Koin olevani ns. lapsi joka tarvitsee kaikkeen luvan ja hyväksynnä. Tällähetkellä tunnen ensimmäistä kertaa että olen aikuinen ja vapaa tekemään mitä haluan. Se on ollut hyvin hämmentävä tunne.
Kun saan elää kahdestaan lapseni kanssa, ei tarvitse jatkuvasti miettiä mitä toinen ajattelee tai mitä mieltä se on mistäkin asiasta. Erosimme yhteisymmärryksessä ja meillä on yhteishuoltajuus lapseemme. Lapsi asuu minun kanssani koska puolisoni on paljon töissä ja minä muutenkin olen aina hoitanut kaiken lapsen syntymästä asti. Muutenkin olen kiintynyt kovasti lapseeni ja hänestä erossa olo tuntuu vaikealta.
Meillä sujuu paremmin kun olemme vain ystäviä ja vanhempia lapsellemme.
Kuitenkin edelleen hän pyytää palveluksia minulta seksuaalisiin haluihinsa ja jankuttaa kuinka vaikeaa hänellä on saada seksiä muualta ja hän jopa siirtää rahaa tililleni ilman mitään suostumustani jotta antaisin hänelle mitä hän haluaa. Tilanne on vieläkin minun osalta ahdistavaa kun oma mielipide ja sana EI EN TAHDO ei merkkaa hänelle mitään. Hän kuitenkin aina sanoo ettei halua painostaa minua, mutta silti hän tekee niin.
Toivon että hän löytäisi uuden kumppanin, jotta minulla olisi edes hieman helpompaa tämän asian osalta.